Etusivu     Päiväkirjat     Kuvat     Vaihtuvat   

  

 
Vesiautomaatti

 

Paluu etusivulle >>

 

 

 

Kuvan tilanteen lähtökohta on sinällään hupaisa, nimittäin yksi kaunis aamu mennessäni ränneille, huomasin että meidän vesiletkuista piukaisee pillinnä vettä parista kohtaa. Tovin ihmettelin, että mikä hitto nuo on saanut aikaan, kunnes huomasin reikien kohdalla putken sisällä ilmakon luodit. Jo selevis: Muistin nimittäin, että Hammarin ja Ojalan pojalla näin edellisiltana ilmakon. Vähän siinä manaillessani vilkuilin pitkin letkuja, muttei näkynyt enempi reikiä. No, ei siinä mitään, tuossahan on hyvä pissapoika ryypätä vettä, ja tein myös niin. Tietenkin foton ottajan piti silloin osua paikalle minun tiedostamattani.

Sain tietää kuvasta vasta syksyllä kotiuduttuamme, kun naapurin emäntä sanoi, että sinun kuva on Kauppa- ja Koti lehdessä. Sanoin että kehtaatkin narrata! Mutta pakko oli uskoa, kun hän toi lehden nähtäväksi.

Matkailija oli Palsilla käydessään ottanut kyseisen kuvan, laittanut lehden järjestämään yleisölle tarkoitettuun valokuvauskilpailuun ja ansainnut sillä kunniamaininnan: tahatonta komiikkaa. (Kuvan on ottanut Birger Wasenius Palsin Kultalassa)

Toinenkin hupaisa juttu samoilla letkuilla; muutamana päivänä joku tuli kertomaan, että teidän letkussa on tammukka. Mentyämme asiaa tarkistamaan, siellä todellakin oli tammukka seilaamassa edestakaisin. Lopussa se pakeni yläkautta pois, koska alapäässä ennen ränniä oli kuristus virtauksen hidastamiseksi, joten tammukka parka ei voinut sitä kautta poistua.

Terveiset Kainuun korvesta lähettää
Voitto Muikku

 

   

Mitähän Voitto miettii? Noinko paljon? Noinko vähän? 
Onko isokin säkki piilossa selän takana? 
(Kuvan on ottanut Anneli ja Voitto Muikun tytär Virpi)
 

 

Voiton kullan kaipuu

Muistuupa mieleen tapahtuma Kutturan kultakioskin ajoilta:
Lähdin kioskilta Annelin tyköä kuukauden välein tapahtuvalle kotona käynnille, hoitelemaan siviiliasioita. Reissu yleensä kesti noin viikon verran. Ohjelmaan kuului myös pestä kuukauden mittaan kertynyt likapyykki.

Kaikki sujui hyvin siihen asti, kunnes viikon lopulla olin pestyä pyykkiä virittämässä naruille; Annelin rintareppuja narulle ripustaessa alkoi nyyhkytyttää, ja varjele, kun tuli leikkimökin ikkunaverhojen vuoro, niin siinä vaiheessa jo piti huutaa suoraa huutoa. Niinpä niin, tämäkö vasta lienee sitä "kullan kaipuuta", josta aina puhutaan.

No, ei tässä vielä aivan kaikki; Viikkailin kummankin vaatteet nätisti pinkkoihin, ja laitoin kummankin pinkat omiin säkkeihinsä. Sitten iltasella lähdin ajelemaan pohjoista kohti. Jossakin Vikajärven seutuvilla, (noin 250 km kotoa) täytyi jäädä Hiacen tavaratilaan nukkumaan, kun ei enää jaksanut ajaa. Aamulla herättyäni, huuhdoin parkkipaikan vierellä virtaavassa joessa naamani, ja menin vaatesäkilleni pyyhettä kaivamaan. Siinä vaiheessa ihmettelin, että missäs se Annelin säkki on. Kyllä varmaan siinä vaiheessa nokka meni valakoseksi, kun käsitin ,että se halavatun säkki tietysti on jäänyt kotia. Kaikkosi "kullan kaipuukin" siinä vaiheessa. Hätäpäissäni mietin, että lähdenkö takaisin kotia, vai hirtänkö itteni. Tovin tuumailtuani soitin Markku-pojalle, että laita helekutin nopiasti pyykit postipaketissa Saariselälle menemään.

Sitten mietin, että värkkäilenkö loppumatkalla muutaman vuorokauden lisää, ja otan mennessä paketin Saariselältä, ja menen muina miehinä Annelin tykö. Ajelin kuitenkin samalle päivälle kioskille.

No, Annelihan oli saapumisestani iloinen kuten ennenkin; paitsi ei ollut enää kun kerroin, että pyykkisi tulee jälkijunassa. Tekevälle sattuu.

 

 

Taikoja kullan löytymisen ehtyessä

 

Kun kulta on joskus hukassa, eikä millään ala hippuja löytymään, niin on monen laista konstia kokeiltava.

Kerran meillä oli Palsilla kaivamassa Asto K. perheineen. Astolla yleensä oli uskomaton vaisto mennä kaivamaan juuri sieltä, mistä löytyi hyvin kultaa. Ja yleensä he löysivät väistämättä vähintäin lutikka-hippuja. No, mutta ahneuden kasvaessa tapahtui niin, että kun jossakin vaiheessa kuitenkin "lutikoita" ei alkanut joka päivälle ilmaantua, niin Asto turhautui moiseen, ja alkoi ärhennellä "Palsin Ukolle", että jos et s…na ala antaa lutikoita, niin takuulla lähdemme huomenna kotia. Ja ihme ja kumma, se tepsi, taas löytyi. Tämmöistä pelottelua jatkui viikon verran päivä kerrallaan, mutta sitten eräänä päivänä se ei enää auttanut. Asto tästä vimmastui, ja uhkasi kusta Palsin Ukolle monttuun. Vissiin Ukko aatteli, että on kai se sitten tosissaan, ja niin taas alkoi hippuja tulemaan.

Mutta aikanaan sitten tämäkään konsti ei enää auttanut, ja Asto perheineen oli lähdössä kotia, niin minä sanoin että olisit vielä koittanut vaikka p….taa Ukolle, mutta Asto luuli, että ei pidä liikaa rassautua tuurinsa kanssa, ja jopa noita lutikoita tulikin omiksi tarpeiksi.
Meillä oli myös monta kesää kaivamassa Raimo H. Hän asui vaimonsa kanssa asuntovaunussa koko kesät. Raimo sai meidän mittapuussa erittäin hyvin kultaa, niin pientä kuin isoa hippua.

Mutta hänelläkin oli pakko toisinaan kullan ehtymisen myötä turvautua taikoihin. Minä kerran kyselemään, että mitäs taikoja hän käyttää, niin hän kertoi, että vaimo se ehdotti, että auttaisikohan se, jos pantaisiin TV-anteni värpättämään vilun väreitä, ja se auttoi.
No, kun muutamana päivänä puolen päivän aikaan menin omalle montulleni, joka oli Raimon montun vieressä, niin Raimoa ei näkynyt. Katsoessani heidän vaunullensa päin, näin että TV-antenni ei värpätä, vaan koko vaunu tärisee kuin horkassa.

Arvasin, että nyt on tosi mielessä, samalla laitoin hiljaisen toiveen, että täristäisivät minullekin asti kulta-onnea. En tiedä, menikö toiveeni perille, mutta taikominen näytti kestävän tavallista pitempään.

Ja arvatkaas mitä, ei minun kultaonneni siitä kummennut, muttaRaimon; seuraavana päivänä hänen rapsutellessaan monttunsa reunaa, pudota muksahti montun pohjalle 18 gramman hippu (tämä oli meidän valtaus-aikamme suurin), ei tarvinnut edes rihloista noukkia. Millähän konstilla he sen koko vaunun saivat horkkaamaan.

Vaan eipähän sitä yleensä kaikkia konsteja edes kaverille neuvota, ja toisekseen, ei Annelini joutanut taikoja tekemään, hän teki vaan kioskilla munkkeja.

 

 

Kuukkelin erehdys?

Sattuipa kerran hassu tapahtuma Fuijemin valtauksella. Niin kuin kaikki tietävät, jotka Lapin erämaissa kulkevat, että kuukkelit tulee norkoilemaan paikalle heti ihmisen saavuttua. Etenkin pitempään leiriä asuttaessa, kuukkelit kesyyntyvät, ja syövät melkein kaikkea mitä tarjotaan. Minäkin sain vähitellen opetettua yhden kuukkelin noutamaan ruuan paloja kädestäni. Pienet keitetyt tummat perunat sitä myös kiinnostivat.

Eräänä aamuna aamutoimia suorittaessani puskan juurella, tuli kuukkeli lähioksalle seuraamaan toimitusta. No, minä sanoin sille, että mitäs “kukkeli”? Jotain se äänteli, mutta enhän minä siitä selvää saanut. Mutta annas olla, kohta se syöksyi kuin pommikone mun “potaattia” kohti, juuri ja juuri ennätin karjaista, että irti, jolloin se lensi lähi puuhun, ja aivan kuin olisi ollut nolona erehdyksestään.

Vai oliko sen ilme sittenkin jollain lailla velmuileva. Nimittäin muistankin erään aikaisemman, viikkoja sitten tekemäni kolttosen samaiselle linnulle; laitoin juustopalan kiinni noin parin metrin pituiseen rullalankaan, toisen pään sidoin jalkaani. Juustopalan asetin kenkäni kärjelle. No, kuukkeli tietenkin kohta nappasi juustopalan ja leuhahti lentoon, mutta kun lanka meni suoraksi, niin tietenkin juusto tipahti nokasta. Kuukkeli äimän käkenä katseli lähipuun oksalta, että mikä meni vikaan. Ei se siihen luovuttanut, vaan kävi maasta noukkaisemassa samaisen palasen uudestaan, ja taas sama tulos. Sen jälkeen se lähti omille teilleen, eikä tullut sille päivälle takaisin. Eikä tullut seuraavanakaan päivänä.

Minua jo alkoi kaduttamaan, että olisi saanut jäädä tekemättä koko temppu. No, kolmantena päivänä kaveri kuitenkin jo palasi, mutta kovin oli ensin varovainen ottamaan makupaloja, etenkin kädestä.

Niinpä jää arvoitukseksi se “potaatti”- juttu, että oliko kuukkelille tulla kaamea erehdys, vai oliko se kosto-yritys? Tiedä häntä.

 

 

Kullankaivajan pyhätamineet

Oli kaunis kesäinen lauantaiaamu. Asuimme "Kultakioskin" takana perustamassamme leirissä, joka oli jo edelliskesänä siirretty Vuijemin kultavaltaukselta. Lauantai oli ainut viikon päivä, jolloin Annelilla oli kioski kiinni, joten hänkin pääsi minun kanssa lähtemään asioille Ivaloon. Tavallisesti, kun kävin yksin kauppa-asioilla, oli vaatetuksena minulla farkut ja t-paita, ja ehkä nekin tahtoivat aina Annelin mielestä olla nuhruisia. No siksipä aattelin tällä kertaa laittaa päälle pyhätamineet; suorat housut, ja vaalean kauluspaidan. 

Ei siinä mitään, ajelimme tyyriin näköisinä Ivaloon. Anneli meni ensiksi pankkiasioille, ja minä jäin autoon odottelemaan. Kohtapa siihen ajoivat viereen valtausnaapurin Seija ja Pentti, jolloin nousin autosta rempseästi "pyhäpukimissa" heitä morjenstamaan. Nooh, ensitöikseen Seija sanoi, että olisi ne Pentilläkin olleet samanlaiset "kalossit". Minä siinä äimistelemään, että mitä hän nyt hourii. Kohtapa sekin selvisi, kun älysin seurata Seijan vilkuiluja alaraajoihini.

 Siinä vaiheessa olisi voinut vaikka siteerata yhtä Taivalkosken kunnanvaltuutetun lausumaa (joka koulujen tarkastuskierrollaan havaitsi opettajan pitävän kanoja makuuhuoneessaan), että kun tarpeeksi vanahaksi ellää, niin viimmen v….kin näkköö. Nimittäin, kun katsoin jalkoihini, niin eihän siellä näkynyt mittään helekkarin "pyhäpattiineja", vaan parraat päivänsä nähneistä kumikengän risoista leikatut kullankaivajan kus'luistimet, joita koristivat vielä muutamat Tiptop-paikat. Oli nimittäin leiristä lähtiessä aikaunu väärät jalkineet. Kyllä Pentti nauroi oikein kippurassa, ja totesi, että ei ole tainnut Voitolla olla viime aikoina kulta löyhässä, kun ei ole saanut uusia "popoja". 

No vasta se riemu repesi, kun Anneli palasi pankista, ja hänen vasta silloin havaitessa minun pukeutumiseni "tällin", vaikka me Seijan ja Pentin kanssa koitettiin olla kuin ei mitään. Älähti, että voi h…..tin turjake, mitkä sulla on jalassa. Minä sanoin, että kenkät. No niin näkyy. Sanoi hän jotain muutakin, mutta en kehtaa muistella. 

Ei aikonut Anneli lähteä enempää asioita hoitelemaan minun kanssani, ennen kuin saataisiin minulle uudet kengät. Siispä me ajettiin paikallisen kenkäkaupan eteen, jossa tuli seuraava pulma; minua alkoi ujostuttamaan, että enhän minä kehtaa mennä kauppaan tämmöisissä kengissä, niin Anneli vikoi, että mee vaikka paljain sorkkinesi. Aikamme "neuvoteltua" Anneli lähti yksin kauppaan kenkiä katsastamaan. Jonkun ajan kuluttua minäkin rohkaistuin astumaan myymälään, ja kysyin myyjältä jo ovella, että olisiko teillä myytävänä vähän parempia kenkiä kuin nämä, ja osoittelin jalkojani. Kuin varkain hymyillen myyjä sanoi, että eiköhän. 

No olihan niitä heillä. Siispä minulla on nyt vieläkin uuden karheat remmikengät. Empähän ole raaskinut niitä kovin pitää.

Konjakki-Eetu

Lähdimme eräänä syysiltana, kun Anneli oli laittanut Kioskin kiinni, katselemaan puolukoita Köysihaaran maastoon, ja myös Eetu-koiramme oli mukana. Köysihaaraan oli matkaa Kioskilta kymmenkunta kilometriä.
Päästimme Eetun jaloittelemaan ilman hihnaa, kun päättelimme, ettei se kauas meistä erkane.

Lähdimme kävelemään kangasta pitkin, emmekä ehtineet kuin vähän matkaa, kun Eetua ei näkynyt enää missään, jolloin aloimme sitä huudella nimeltä. Tavallisesti se kyllä heti ilmaantui näkösälle, mutta ei nyt.
Kiertelimme melko laajoja alueita huudellen sitä, mutta se ei tuottanut tulosta.
Aikamme etsiskeltyämme oli pakko luovuttaa. Jätimme peitteen, jonka päällä se oli ollut autossa, katoamispaikalle. Ajattelimme, että karkuretkeltä palattuaanhan se varmaankin jää makailemaan peitteen luo.
Kävin jo seuravana aamuna paikalla, muttei näkynyt Eetua, eikä jälkiä, joista olisi voinut päätellä sen käyneen paikalla.

Kävin myös monena seuraavana päivänä katsomassa, mutta tuloksettomasti. Oli meillä kyllä suru puserossa, kun oletimme, ettemme enää Eetua näkisi.
Laitoimme Puskaradiossa tiedotuksen tapauksesta, ja luvattiin konjakkipullo sille, joka Eetun löytäisi, joko elävänä tai kuolleena.

Oli kulunut katoamisesta jo viisi vuorokautta, kun Kutturan Jarmo tuli iltamyöhällä Jaanan ja Siepin pojan kanssa ilmoittaman, että onko sulla se konjamiinipullo jo hankittu. Minä, että ei, mutta eihän teillä ole Eetuakaan.
Jarmo sanoi, että Siepin poika oli Purnumukassa käydessään nähnyt yhden talon pihassa "kiinalaisen" näköisen koiran. Silloin toivo alkoi herätä, että jos se sittenkin on Eetu-koira.
Lähdimme niiltä jalan sijoilta koko konkkaronkka autolla ajamaan Purnumukkaan, matkaa oli päälle 50 kilometriä. Oli jo pimeä, kun saavuimme talon pihaan, jossa auton valoissa näkyi joku koira. Tarkemmin katsottuna se oli kuin olikin Eetu. Ei siinä ollut kaukana nenäliinan katselu, niin hyvältä se tuntui. No riemu siinä repesi Jarmolla ja kumppaneillakin; olihan tiedossa konjamiinia.
Eetu tunnisti autosta heti, että tuttu kyyti taitaa olla kyseessä, mutta minun mentyä autosta ulos, ja kutsumalla sitä nimeltä, ei se ollenkaan reagoinut tunnistaakseen minua, päinvastoin näytti pakoilevan. Ei auttanut lepertely, mutta kun aukaisin auton takaluukun, niin se hyppäsi sinne omasta tahdostaan.
Lähdimme hyvillä hyvillä mielin paluumatkalle. Jossain vaiheessa Jaana sanoi, että kyllä se Eetu taitaa olla tyytyväinen, kun maatessaan niin kovasti piereskelee. Piti oikein auto pysäyttää, että sai vähän tuuletettua.
Palattuamme kioskille, sovimme, että seuraavan kerran käydessäni Ivalossa hankin sen konjakkipullon (ja niin tapahtuikin).
Eetu ei moneen päivään oikein reagoinut meidän hyvittelyyn.

Eetun matka Köysivaarasta Purnumukkaan on kunnioitettavan pitkä, suoraan mitattuna n. 24 km, ja kun ottaa huomioon, että on kierrettävänä ollut myös vesistöjä, esimerkiksi Sotajoen latvat, niin matkaa on tullut runsaasti lisää. Eetu ei nimittäin aikaisemminkaan vapaaehtoisesti lähtenyt veteen, kuin korkeintaan mahaansa myöten.
Mutta oli se varmasti rämpinyt eräänkin pehmeän jängän poikki, koska mahan alta ei saatu poistettua kuivanutta suolimaa pesemälläkään. Vasta seuraavan karvan lähdön yhteydessä mahanalus putsaantui.
Päätimme Annelin kanssa tapauksesta viisastuneena, ettei Eetua passaa päästää irrallaan liikkumaan.

No, kului muutamia viikkoja tapauksesta, ja Jarmo ja Jaana olivat taas käymässä kioskilla, niin eiköhän Anneli ollut taas päästänyt Eetun jaloittelemaan ilman hihnaa. Jarmo "tokaisi" Eetun huomattuaan, että onko se taas Eetu päästetty tienaamaan heille konjakkipulloa.

Jotkut nimittelivätkin myöhemmin koiraamme Konjakki-Eetuksi.

 

 

  Etusivu     Päiväkirjat     Kuvat    Vaihtuvat 

 www.maisanpaja.net